Tänään taas jouduin lähes ilmiriitaan kylän miesten kanssa, kun he jälleen kerran kuohivat oriin ilman minkäänlaista puudutusta. Ensin se sidottiin vahvoihin köysiin, sitten kaadettiin miesvoimin maahan ja eläinlääkäri suoritti kylmästi toimenpiteen. Minusta tuntui, että mahtaako eläinparka selvitä koettelemuksestaan selväjärkisenä, sillä niin hurjalta kaikki vaikutti.

Sama koskee kaikkia kotiteurastuksia. Se, joka suorittaa kuolettavan iskun ei aina ole täysin selvä, vaan vahvasti alkoholin vaikutuksen alainen. Seuraukset ovat sitten sen mukaiset. Moitittavaa löytyy myös eläintenpidosta ja hoidosta, puhumattakaan oikeuksista, jotka niiltä näyttää puuttuvan kokonaan. Elämme EU-aikaa, mutta sivistys ja huomio ei ole ulottunut toistaiseksi ainakaan eläimiin saakka.

Ondrasin vanhin tytär ilmestyi kuvaan Christianin aikoihin. Hän oli ollut aviossa lähikylässä, mutta vanhempien toimesta haettu kotiin saamansa huonon kohtelun takia. Rodicalla on synnynnäinen vaikea lonkkavamma. Vammastaan huolimatta hän on synnyttänyt kaksi lasta. Rodica liikkuu yläruumis kenossa lähes maan suuntaisesti, heilauttaen itsensä pienen kepin ympäri. Keppiä hän tarvitsee pysyäkseen pystyssä. Jalat ovat lähes aina pahasti turvoksissa, mutta tästä huolimatta Rodica tulee tarvittavat 250 metriä portilleni. Noiden metrien kävelemiseen kuluu tunti per suunta. En aina edes tiedä Rodican olevan portin takana, koska koirat ovat jo tottuneet häneen eivätkä hauku. Rodicalla on lähes poikkeuksetta mukanaan toinen lapsistaan.

Erikoisinta Rodicassa on se, että hän vaikuttaa aina niin hyväntuuliselta eikä ole koskaan osoittanut tyytymättömyyttä tai väheksyntää, vaikka saamiset minulta eivät aina ole olleet niin moninaisia. Kaikki mitä minulta on liiennyt, on otettu kiitollisena vastaan. Rodica ei koskaan myöskään oikeastaan mitään ole pyytänytkään, vaan olen itse olettanut hänen tarvitsevan apua ja alkanut pakata pusseihin erilaisia ruokatarvikkeita ja vähän muutakin tarpeellista. Olen monesti miettinyt kuinka voisin järjestää pysyvämpää apua Rodicalle, mutta ratkaisua en ole vielä löytänyt.

Christian on kahdeksanlapsisen perheen poika. Nyt Christian on noin 12-vuotias.

Tapahtumasta on noin neljä vuotta. Elimme sydäntalvea, kun yöllä heräsin kevyihin lyömä-ääniin jossain ulkona. Käänsin kylkeä, mutta mätkähdykset eivät ottaneet loppuakseen. Koiratkaan eivät olleet reagoineet mitenkään, joten äänet olivat arvoitus. Nousin ylös ja päätin tarkistaa mistä oli kysymys. Minun oli pukeuduttava, koska ulkona oli pakkasta ja noin 10 cm uutta lunta. Menin ulos rappusille ja odotin kuulevani mistä ääni mahtaa tulla. Paikansin sen tulevan ison portin takaa. Menin kulkuportista ulos ja oikealla ison portin ulkopuolella istuikin lumessa pieni poika. Nostin hänet varovasti syliini ja näin lumen sulaneen siinä kohden missä hän oli istunut. Tuosta hetkestä alkoi meidän ystävyytemme.

Sain Christianin orpokotiin, josta hän piti kovasti, mutta vanhempien menetettyä Christianista saadun lapsilisän, he onnistuivat puhumaan pojan takaisin kotiin. Tämän jälkeen Christianin elämä on ollut yhtä tuskien taivalta. En ole nähnyt kenelläkään yhtä paljon arpia päässään kuin pojalla on. Äiti jakelee iskuja tavan takaa ja kun yksi haava arpeutuu tulee koko ajan uusia. Christianin tehtäviin kuuluu mm. kerjätä ruokaa ja kerätä polttopuita metsästä. Olen lukemattomat kerrat hakenut pojan metsästä taakkoineen näiden vuosien aikana, kuunnellut hänen itkuaan, jonka seassa hän anelee isäänsä ja äitiään auttamaan, tuloksetta.

Christian ei juuri käy koulua, koska on täysin sidottu vanhempiensa määräämiin töihin. Kun palasin Suomesta 2,5 kuukauden työreissulta, Christian kertoi itkeneensä koko ajan peläten, etten palaisi enää takaisin. Poika tulee hakemaan minulta 3-4 kertaa viikossa eväslaukkunsa, jonka hän sitten nauttii jossakin. Toivon Christianin kestävän ja kasvavan pian suureksi sekä paremman elämän odottavan häntä kulman takana.

Elämme helmikuuta Transsylvaniassa. Paljaita maapälviä jo enemmän kuin lunta maassa. Talojen seinustoilla aurinkoisella puolella ensimmäiset kevätkukat pukkaavat jo kovasti vartta tuleville kukinnoille. Laitan valmiiksi yhden päivän tarpeet selkäreppuun, huomenna kun on vuoroni mennä lammaspaimeneen. Yön olen nukkunut koiranunta ja syvään uneen pääsin kiinni vasta kun riikinkukko alkoi kiekua. Se kiekui muutaman kerran kohteliaasti ja sitten jo malttamattomasti.

Päivä alkaa hieman harmistunein ajatuksin, mutta selkiää kun olen vetänyt muutaman henkäyksen raitista aamuilmaa. Kiskon saappaat jalkaan, heitän repun toiselle olalle ja nappaan portilta sauvani, joka on tukeni ja turvani. Koirat kuulevat, kun suljen portin ja rientävät iloisina vastaan. Menemme aitauksien portille laskemaan lampaat vapaiksi. Muutaman päivän ikäiset karitsat jäävät äitiensä kanssa kotiin. Suuremmat karitsat ovat jo pomppimassa tietä pitkin kohti ylämaata lampaiden seuratessa perässä koirien saattelemina. Myös Jontsi-aasi jää kotiin, vaikka se kaikin tavoin yritti tulla mukaan. Sillä on kuohinnan jälkeen vielä turvotusta ja katsoin parhaaksi antaa vielä päivän vapaata.

Etenemme verkkaisesti aina vain ylöspäin lampaiden etsiessä jotain purtavaa viimevuotisesta kasvustosta, paljaista pälvistä, jotka kasvavat koko ajan lumen sulaessa. Koska Jontsi-aasi on ollut poissa pelistä kohta viikon, laiskuuttani jätin edellisellä reissullani tarvikkeita ylätasanteelle ja kun pääsemme sinne saakka, totean kaiken saaneen olla koskematta. Nyt onkin jo tauon paikka ja keitän kunnon kahvit. Repustani löytyy leipää, savusilavaa ja muutama sipuli. Tästä syntyykin maistuva aamiainen. Lampaat ovat laittaneet maate ja pureskelevat ylöstulevaa ruokaa. Koirille löytyy papanoita ensinälkään. Pian jatkamme matkaa yhä ylemmäs, sillä sieltä löytyy enemmän syötävää elikoille. Arohaukatkin ovat palanneet leijaillen yläpuolellamme etsien partneria.

Muutaman tunnin käyskentelyn jälkeen on taas lepohetki ja minäkin panen hetkeksi maate ja pian olenkin jo unten mailla nähden vilahduksia menneistä ajoista vierailla mailla. Herään siihen kun Ilai haukahtaa ja ilmoittaa jonkun olevan liikkeellä. Ystäväni Janos näyttää olevan tulossa katsomaan, josko pikkuisia karitsoja olisi vietäväksi alas kylään. Kerroin hieman nolona nukahtaneeni. Kierrämme lampaiden joukossa yhdessä ja löydämmekin yhden vastasyntyneen karitsan, jota alan kuivaamaan ja toisen lampaan, joka on juuri alkamassa synnyttämään. Kyseessä on ensisynnyttäjä ja autamme äitiä hieman karitsan ulossaamisessa. Päivän ”saalis” näyttää jäävän kahteen. Minulla on repussa kotona tehtyä luumuviina, jota siemaisemme naukut ennen kuin Janos pakkaa karitsat laukkuunsa ja aloittaa paluumatkan kylään.

Meillä muilla on vielä kolmisen tuntia aikaa katsella ja kuunnella luontoäitiä. Varttuneemmat karitsat leikkivät yhdessä hyppien, pomppien ja kirmaisten edestakaisin. Sanonkin niille, että nyt tulee riemuita ja nauttia elämästä, koska kota on pääsiäinen ja ihmiset odottavat veitset ja haarukat iskussa päästä repimään pehmeää karitsanlihaa suihinsa, niin kuin tapana on. Itse en saisi palaakaan menemään kurkustani alas koska olen hoivannut lampaita kuin pieniä lapsiani.

Vilkaisen kellon ja on aika viheltää koirille paluukäsky. Kotimatka menee verkkaisesti. Purolla pysähdymme kaikki sammuttamaan janoamme. Aurinko on laskemassa kukkulan taa kun saavumme yläaitaukseen. Maissinjyvät odottavat kaukaloissa, samoin heinät telineissä, nälkäisiä lampaita. Kohta ovat kaikki valmiita yöpuulle. Koirat kiipeävät ladossa olevien heinien päälle, koska sieltä on hyvä näkyvyys joka puolelle. Jontsikin on asettunut makuulle aitauksessaan. Sanon hyvät yöt kavereilleni ja kerron, että aamulla taas tavataan.

Tunnen savun tuoksun saunani piipusta ja kohta olenkin löylyjen lämpimässä syleilyssä. Ei kestä kauaa kun iltapalakin on nautittu ja siirryn tahtomattani unten untuvaisille maille.